Petu

Oma valokuva
Tampere, Finland
Parikymppinen Tamperelainen selittää elämästään. Siihen kuuluu kaikenlainen sekoilu, valokuvaaminen, lisää sekoilua ja temmellystä kaveriporukan kesken. Ongelmia tuottaa teatteriopinnot, keliakia ja ylimääräiset "nyt napsahti Juhaa leukaan" -vahingot, eikä kummilta päähänpistoilta voi koskaan välttyä.

perjantai 22. kesäkuuta 2012

Sydän hakkaa rinnassaan.

Tiistaina oli hemmetin vaikee päivä. Isän kuolemasta tuli seittemän vuotta täyteen.
Koskaan en ollu antanu äitelle anteeks sitä että se vaan lakkas olemasta ja jätti
mut ja veljen omillemme. Tai niin mä ainakin muistan ja niin musta tuntu aina.
Mutta nyt mä vihdoin oon ilmeisesti kasvanu sen verran, että tajusin kuinka yksin
äite todellisuudessa onkaan. Tajusin sen, koska Hessu sano ettei se osaa eikä voi
tehdä mitään, vaikka se niin haluaiskin.

Petri Johannes Aaltonen, minun isäni.



































Isän kuoleman jälkeisestä kesästä en muista mitään. En yhtään mitään.
Olin tasan kaks viikkoa aiemmin täyttäny ykstoista, ja sitten neljä päivää myöhemmin oli juhannus.
En usko että olin mökillä sitä juhannusta, se taiskin olla ainoaa laatuaan.
Huomenna lähden taas mökille uuteen juhannukseen. Siellä ne ihmiset, isän suku.
Kaikki ne on rakastanut ja kaikki ne rakastaa.



































Mä olin ja olen aina ollut isin tyttö. Ja vaikka näytinkin pienenä ihan Jari Tervolta
(for real, check that pic...) niin näytän isältä paljon. Tietyt ilmeet, tietyt eleet. Nauru.
On vaikeata olla ajattelematta joka hetki, että mitä jos?
Mitä jos isä oliskin vielä täällä? Tekisinkö näin ja olisinko tässä?
Olisinko Hessun kanssa? Olisinko koskaan päässyt Tykkiin?
Mitä jos.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

protesti