Petu

Oma valokuva
Tampere, Finland
Parikymppinen Tamperelainen selittää elämästään. Siihen kuuluu kaikenlainen sekoilu, valokuvaaminen, lisää sekoilua ja temmellystä kaveriporukan kesken. Ongelmia tuottaa teatteriopinnot, keliakia ja ylimääräiset "nyt napsahti Juhaa leukaan" -vahingot, eikä kummilta päähänpistoilta voi koskaan välttyä.

sunnuntai 9. tammikuuta 2011

Or just a fear

Unohdus

Ja kyllä mä tiedän etten mä koskaan vois sanoo niin.
Silti mä sanon niin.

Ja kyllä mä tiedän etten mä koskaan.
Ja mä tiedän ettei me.

Silti.

Ja niinhän me aina tullaan kaipaamaan.
Silti mä luotan niin.
Ja niinhän me aina.
Ja me voidaan katsoo eteenpäin.
Niinhän?


Ja tarina toistaa itseensä yhä uudelleen.

Yhä mä vaan odotan.
Ja mä annan itseni rakastaa.
Tähänkö kaikki loppuun?

Odotan.

Ja mehän luvattiin toisillemme luottaa.
Mä luotan aina vaan.
Aina me tullaan luottamaan.

Tai ehkä sä unohdat.
Luotatko?


Secarötös.

Mä voin sanoo suoraa.
Mutten sano.

Sanon etten tarkottanu mitä sanoin.
Osaa tarkotin.
Ja mä pyydän ettet sä unohtaisi.
Koskaan.



Kuulokkeista soi Sting.
Englishman in New York.

Ostin uuden iPodin.
Kosketusnäyttö.
En tykkää, en vielä ainakaan.

Ostin uudet Porta Pro -kuulokkeet.
Valkoset.
Tykkään, edelleen.

Ostin uuden takin.
Asiamies.
Tykkään, tästäkin.

Ja Eetu rupes puhuun mulle Facebookissa.
Sitä olikin ikävä.

Tekis mieli tekstata.
Odotan mielummin.
Josko saisin kirjeen.
Sittenkin.

.
.
.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

protesti